16. helmikuuta 2012

Kirjoittelua +ihkutusspäm

Terveppä taas! Pelottavaa ajatella, että minua seuraa netin välityksellä jo 83 ihmistä o.o Noh, mikäs siinä!
Olen pahoillani, miun piti postata synttäreinäni (10.2.) mutta koneeni kuoli ;_; Sitten, piti postata ystävänpäivä postaus, mutten vielä silloinkaan päässyt koneelle. Nyt äiteen lainakoneella sitten vihdoin postaus, joka on (tattadadaa!) tekstipostaus! >:D Noeimutta, on luvassa ihan tarinakin! Sillä LUCI TULEE IHAN PIAN OMFGASDFGHJKLÖÄ <3 Joo... Ihkuttelu ei kuulu tapoihini yleisesti ottaen....
Muttah, tarinasta:
Kaikki tietävät, että Meena on demoni. Kaikki tietävät myös, että Reinakin on demoni. Terävämmät henkilöt tietävät, että molemmat ovat 'nokoreita'. Terävimmät tietävät vielä, että Malon on Meenan sivupersoona ja ollut vangittuna tämän sisälle useita vuosia. Jotkut tietävät myös Yukian olevan Meenan veli ja elävien ruhtinas-suvun ainoa poikalapsi, ja näin ollen vallanperijä. Kukaan ei tosin tiedä, ettei vallan perintä merkitse mitään, vaan 'pyhän voiman', muttei siitä sen enempää. Olen myös joskus saattanut mainita tilanteesta, jossa Malon muuttui Meenaksi kun Nokoriarmeija hyökkäsi Malonin ja tämän perheen kimppuun.
Nyt kuulemme tarinan tästä hetkestä Luciferin silmi.


Remember who you are
By: Nightmare oy
Kuului enää heikkoja, raskaita ja hitaita hengenvetoja. Oli liian myöhäistä. Kaikki oli jo tapahtunut. Ympärillämme makasi enemmän tai vähemmän kuolleita, kärsineitä ja jääkylmiä ruumiita. Pari tuntia sitten huone oli ollut vielä kaunis, paratiisimaisen oloinen täydellisyyden linnunpesä. Nyt katto oli haljennut auki, marmoriset, harmaaksi värjäytyneet pylväät olivat kaatuneet ja syvän punaiset viattomien verestä. Omasta mielestäni paikka oli lähes viihtyisä, mutta minulla oli muuta keskityttävää. Katsoin nimittäin silmiin suurta demoni-olentoa, jolla oli suuret verenpunaiset ja repaleiset, vasta-avatut ja tavallaan kauniit siivet, luurankomainen keho ja silmät, joiden väri vaihteli kylmästä jäkälän sinisestä tuliseen oranssiin. Muut Nokorit olivat jo lähteneet, mutta huomasin pienen mustasiipisen linnun maalaavan surumielistä kehää avoimesta katosta avautuvalle myrskytaivaalle ja tiesin että meillä oli vielä toivoa. Perillisen henki kulki yhä, Malon oli elossa.
Jäin kuitenkin tuijottamaan tuota kaunista, pientä ja melankolista hahmoa liian pitkäksi aikaa. Massiivinen mustista luista koostuva raaja pyyhkäisi senttien päästä kalpeita kasvojani, havahduin siihen ja väistin seuraavan tappavan iskun hyppäämällä lähimmän murtuneen marmoripylvään päälle. Huomasin jalkojeni juuressa tutun näköisen naishahmon, hänellä oli tummat hiukset ja kauniit kasvot, tiesin että olin nähnyt hänet ennenkin. Hypähdin tällä kertaa korkealle ilmaan kun epätoivosta koostuva shokkiaalto pyyhkäisi altani paiskaten kaikki ruumiit noihin veren tahrimiin riekaleisiin seiniin. Väistäessäni seuraavan raajan jälleen sen naisen ruumiin viereen, tajusin kuka tämä verinen ruumis oli. Hän oli tuon demonin äiti. Tai siis tytön, joka tuo demoni oli aiemmin ollut. Hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, ja tuskantäyteiset kyyneleet olivat pyyhkineet hieman verta pois hänen kasvoiltaan. Hän oli jossain syvällä allamme sykkivän paratiisin kuningatar. Ennen kaikkea tämä hento nainen kuitenkin oli puoliksi enkeli, jonka jälkikasvu kantoi harteillaan että kuninkaallista verta, myös ainutlaatuista voimaa jota ei kukaan osannut edes kuvailla. Vaikka olin itsekin tavallani demoni, käänsin yleensä niin välinpitämättömät silmäni kohti tätä otusta. Katseeni oli täynnä puhdasta vihaa ja tuskaista surua.
Tiesin kuitenkin etten voinut tehdä kuningattarelle yhtään mitään, joten keskityin jälleen tehtävääni etsiä se demoni joka oli tämän kaiken takana. Nokorien johtaja, jota olin joskus jopa ihaillut. Mies, joka oli kostonhimossaan päättänyt riistää tämän säälittävän maailman suurimman voiman perijän hengen. Tavallaan hän oli kuitenkin epäonnistunut, sillä hän ei pystynyt tappamaan tätä nuorta tyttöä. Siispä hän päätti siirtää oman rotunsa edustajan tämän tytön sisälle, toisin sanoen viedä häneltä hänen ihmisyytensä. Toinen epäonnistuminen.
Hypin ja juoksin ympäri tämän suuren palatsin raunioita. Päätin, että jos saisin sen miehen käsiini, hän olisi mennyttä. Kuumeisen etsintäni kuitenkin keskeytti valo. Valo joka kieli nuoren täydellisyyden saapumisesta. ”Pahus”, ajattelin itsekseni. Tiesin, että jos joku valon henkilö näkisi minut, saisin heittää henkeni. Olin kuitenkin nimetty esi-isäni mukaan ja loppujen lopuksi vielä häntäkin pahempi, olin itse Lucifer, ja toiseksi nimekseni olen saanut ”Agony” tuottamani tuskan mukaan. Tyhmyyttäni lähdin silti kohti paikkaa jonne tämä valo oli laskeutunut.
Tyttö oli Jumalaisen kaunis. Hän oli erittäin nuori, hänellä oli tummat silmät joita reunustivat taivaan siniset ripset, ja hänen valon kultaiset ja kiharat hiuksensa levittäytyivät villisti ympäri hartioita. Hän selvästikin teki valon rituaalia pelastaakseen perillisen hengen. Hän osoitti demonia raivoissaan. Pikkuinen kaunis musta lintu istui hänen olkapäällään ja näytti hukkuvan tytön hiusten kultavesiputoukseen, kunnes lintukin alkoi hohtaa samaa kultaista valoa. Taivasta uhkaavaa jättimäistä myrskypilveä muistuttava hirviökin rauhoittui. Se näytti hiukan kituvalta, ja ohimenevän sekunnin ajan jopa säälin tuota sydämetöntä olentoa. Itse tosin olen vähintään yhtä sydämetön kuin tuo peto, mutten silti nauti katsoa toisten tuskaa. Ainakaan kun se oli fyysistä.
Rituaali keskeytyi. Lintu oli kadonnut valoon, ja tyttö huohotti ilmassa, valkeiden ja huterien siipiensä varassa.  Hän oli huomannut minut, mutta koska hän oli itse täydellisyys, ei hän pystynyt satuttamaan ketään. Hän katsoi minua hetken katkerasti, ja huomasin itsekin jäätävän katseeni muuttuneen jälleen pehmeäksi. Surulliseksi, mutta pehmeäksi. Hetki oli taivaallisen kaunis. Enkelinen Jumalolento katsoi demonisen julmaa ja armotonta (hiukan naistenmiehisyyteen taipuvaa) miestä suoraan sieluun keskellä tunteetonta tuhoa ja synkkää myrskyä. Hennot, viimeiset sadepisarat putosivat poskillemme, ja näin jopa hieman kauniin sinistä taivasta pilkahtavan tytön takana.
Tuo elämäni onnellisin hetki oli kuitenkin aivan liian lyhyt. Demoni oli nimittäin herännyt, ja keräsi voimiaan viimeiseen silenzioonsa. En jäänyt katsomaan pääsikö enkeli pakoon vai ei, mutta paetessani ääntäkin nopeammin itkin elämäni ainoat kyyneleet. Tai siksi sitä kai voisi kutsua, kun kristallista nestettä valuu silmäkulmasta poskelle ja sydän on sirpaleina. Tai siis, jos minulla sydän olisi ollut, se oli sirpaleina. En minä tätä tyttöä ”rakastanut”. Hän rakasti minua. Mutta minulla ei ole ollut elämässäni tunteita niitä sekunteja enempää. En vilkaissutkaan taakseni kun tunsin raivosta ja epätoivosta muodostuneen iskun väreet selässäni. Olin keskimäärin kolmen kilometrin päässä osumasta, mutta jälkiväristykset tuntuivat silti.
Yhtäkkiä tunsin jonkin vilahtavan vierestäni. Huomasin että vierestäni oli juossut valkeahiuksinen demonikuningas, jolla oli päällään valkoinen aluskimono ja hänen ”arvonsa” mukainen hihaton trenssi jonka selän hopeakirjaimet merkitsivät ”johtajaa”. Kyseessä oli ehkä maailman ainoa mies, jota en halunnut tappaa siitä syystä että naiset pitäisivät enemmän hänestä kuin minusta. Tämä oli varsinkin kaltaiseltani itsekeskeiseltä pimeyden ruumiillistumalta äärimmäisen harvinaista, mutta olin raivoissani jonkun puolesta. Kotimaani, perheeni ja ehkä ennen kaikkea sen tytön puolesta. Tuota miestä olin ihaillut siitä, miten hän vielä demonimuodossaan sai kuolevaisetkin rakastamaan häntä (tai no joo, minäkin kuolevaiset naiset mutta hällä väliä) ja kuinka hän oli oikeamielinen johtaja heimolle, joka oli kokenut niin paljon epäoikeudenmukaisuutta. Hän oli kuitenkin päättänyt kostaa, ja muuttaa ihmiset kaltaisikseen Nokoreiksi, ja aloittaa voiman perillisestä.
Hän kuitenkin oli liian nopea ja minä liian väsynyt, etten saanut häntä kiinni. Huusin hänen peräänsä jotain sentapaista kuin ”Painu takaisin helvettiin minne kuulutkin sinä hemmetin idiootti” tai ”Miksi helvetissä muut joutuvat kärsimään hulluudestasi sinä paskiainen!”. Lähdin vielä takaisin raunioille, joissa paratiisin kuningasperhe oli ilmeisesti joskus elänyt rauhallista elämää. Tutkin lilansävyisillä demoninsilmilläni raunioitunutta aluetta, ja katseeseeni osui jotakin.
Pienen pojan ruumis, joka vaikutti olevan yhä hengissä, puhui jotain. Menin lähemmäs, ja pojan avatessa silmät sydämeni oli hypätä kurkkuun. Ne olivat samanlaiset kuin edellisen kuningassuvun edustajan, jolla oli ollut pyhä voima. Pyysin hätäisesti häntä toistamaan sanansa, ja kuulin hänen heikosti horisevan ensin jotain voimasta, ja sitten siitä ettei hän saanut kuolla. Hän pyysi minua lupaamaan hänelle sydämensä. Vilkaisin taivaalle varmistaakseni etten enää nähnyt sitä tyttöä, ja vastasin myöntävästi. Tämä pikkupoika tässä saattoi olla todellinen perillinen. Päätin siis ottaa pojan mukaani.
Poika sylissäni huomasin vielä jotain. Sen naisen, kuningattaren, ruumis oli yhä hengissä, nojasi pylvästä vasten ja jutteli kahdelle hahmolle, pojalle, jolla oli valkea pörrötukka ja samanlaiset silmät kuin naisella, sekä punatukkaiselle tytölle, jonka kasvonpiirteet muistuttivat etäisesti naista itseään mutta josta huokui samanlainen aura kuin siitä demonista. Huomasin portaalin heidän vieressään, ja tajusin hahmojen tulleen toisesta ajasta. Kun astelin pari äänetöntä askelta tuolla verisellä marmorilattialla, tajusin kuka se tyttö oli. Hän oli se demoni, jonka sisään enkeli oli Malonin pelastanut. Poika muistutti myös naista, mutta enemmän häiritsevää yhdennäköisyyttä hänellä oli edesmenneeseen kuninkaaseen. Demonityttö itki, ja pojankin silmistä paistoi suru. Nainen teki kuolemaa, sokeakin olisi huomannut sen minun terävillä aisteillani. Käänsin katseeni, sillä dramaattiset viimehetket eivät sopineet tunteettomaan makuuni. Päätin lähteä, sillä mitä sitä itseään niillä kiduttamaan. Lähdin paikalta tyylikkäästi katoamalla nuori poika mukanani.




Sittemmin, olen pitänyt tuon päivän muistoja elossa lähtiessäni matkaan aikojen halki, koska tiesin ettei asia ollut sillä selvä. Nokoriruhtinas pakeni seuraavana vuonna ihmisten maailmaan, Japaniin, rakastui ilmeisesti kuolevaiseen ja sai lapsen. Noin vuosi eteenpäin kun hänen vaimonsa odotti toista vauvaa, demoninmetsästäjät sattuivat paikalle ja hän sai surmansa, molemmat lapset katosivat johonkin toiseen aikaan ja vaimo tuli hulluksi.
Itse vajosin syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen, tajusin että välittäminen tuottaa tuskaa ja kitkin tunteideni rippeetkin pois sielustani. En enää pystynyt pimeyden kuilustani katsomaan valoon, sillä pelkäsin sen kirkkautta. Pojasta tuli mestarini, ja koska en tiennyt hänen oikeaa nimeään, nimesin hänet kauneimpien tietämieni asioiden mukaan; Raven Death. (Olisi ollut typerää nimetä poika täydellisyydeksi…)
Sellaista! Nyt tiedätte tapahtumista vähän enemmän :3 Kommentoikaa toki, tuota oli hauska kirjoittaa, ja ihanaa kun hahmot alkavat vihdoin sopia toisiinsa <3
Tuotatuota, ei miulla paljoa muuta, hiihtolomalla Rovaniemelle jippii -___- ja autolla vielä! Kuolen! Kahdentoistatunnin ajomatka ei ole kiva juttu matkapahoinvointiselle >___>
Noh, hyvää päivänjatkoa teille :3
Byez~~
-Painajaineen~~